Mitä on todellinen ydinvoima?

Ihmisen ydin, atominydin, solun ydin, maapallomme ydin. Kaikkeutemme ydinkin. Ytimiähän löytyy, niiden noudattaen aina tiettyä lainalaisuuttamme kaikkialla.

Ydin sisältää itsessään valtavan suuren voiman, ja ydin pyrkii aina laajenemaan. Ydin, joka on paljon enemmän kuin kuorensa. Ydin voi räjähtää, ja ydin voi supistua mutta ei koskaan niin ettei se samalla laajenisi johonkin suuntaan. Eikä laajene ilman etteikö supistuisi samalla sisäänpäin samoin. Ydin on jotakin niin suurta, ettei sitä voi sanoiksi pukea; se on sisällä ja ulkona yhtä aikaa, edessä ja takana. Ylhäällä ja alhaallakin. Kaikkialla, vaikkemme sitä aina näkisikään näin.

-puhutko gravitaatiosta? 

Gravitaatiostakin, jota ei oikein tunnuta ymmärrettävän maailmassamme. Miksi näin? Koska olemme erkaantuneet Jumaluudestamme niinkin kauas, emmekä haluaisi myöntää että on olemassa 'suurempi' koossapitävä voima? Voima, jota emme enää pystykään selittämään samoin, samainen gravitaatio joka on niin vahva heikkoudessaankin, tai heikko kaikessa vahvuudessaan. Voima, joka pitää meidät yhtenä ja yhdessä. Ydinkin. Harmonia kaaokseltakin näyttävässä pelissämme. Kuin näkymättömät piuhat toisesta toiseen; jokainen on tällä samalla tavoin piuhoitettu maailmankaikkeuden osanen. Sitä tarkoitan gravitaatiolla rakas ystäväni, minä.

Ydin, joka olemme ME, yhdessä. Me luomme pohjan tälle kokemuksellemme jota täällä maanpäällä läpi käymme. Kasvi kasvaa siemenestä, niin mekin kasvamme. Siemen, joka on aikojen päästä suuri puu, vaikka aikaa ei ole. Kun on yhtä aikaa suuri ja pienikin. Minä lähdin kirjoittamaan tarinaa siemestä..... ihan pienestä ja mitättömän tuntuisesta siemenestä, mutta mihin siemen riittää, sitä en tiedä minäkään (vaikka tietäisimmekin sen kaiken), mutta silti minä kirjoitan alastonta totuuttani, sieluni tarinaa sellaisenaan kuin se minulle tulee ja annetaan.  Kuten taiteilija, joka maalaa maalaamasta päästyään eikä liiemmin edes ajattele mitä maalaa, pensselin vetojen vieden kuin mukanaan. Antaen täyden vapauden vapaudelleen.

Liittyen tarinaan jota monessa paikassa kirjoitan yhtä aikaa, siemen. Yritän yhdistää palaset jossakin vaiheessa luoden tarinan; katkeamattoman, luovan, kuvan ja aivan näköiseni.

Alastomuuteni. Totuuteni hetkellä.... tämä hetki.

Ja totuuteni hetkellä 'tämä hetki' on se, etten enää tiedä mitä tapahtuu. Hukkasin kuin uudelleen itseni. Minulla on enää vain siemen taskuni pohjalla, jolle kuin etsien maaperää johon sen istuttaisin uudelleen.

Onko se siis kaiken...... ydin? Ydin, jonka vuoksi minä jaksan vain jatkaa, matkaani.... tarinaani.  

Ja ....mikä on tämänkin tarinan ydin? Siemenkö? 

Ja vaikka en tietäisi sitä itse, niin aina tiedän senkin. Kuinka syvällä se kaikki onkaan, ja kuinka vaikeaa on välillä muistaa elämänsä tarkoitus, siitä siemenestä. Ja siltikin niin pinnalla, että riittää kun katsoo. Ihmismielelle vaikeaakin vaikeampaa, mutta sielu tietää aina näkien sinne pintaa syvemmälle. Ja minä luotan edelleen siipiini, koska ne kantavat, toivottavasti edelleen. Joku katkaisi siipeni uudelleen, mutta minä kasvatan uudet, koska minä osaan sen; lentämisen jalon taidon. Ja kai siemenkin voi lentää?

Minä ainakin päätin lentää jälleen. Ja katso kuinka erilaiselta maa näyttääkään taas! Salamoiden ilotulitusta ulkona, sähköistä purkautumista.

Peilit särjetty. Kirkkaat pinnat peitetty, mutta miksi kulkisimme kumarassa? Senkö vuoksi kun maailma ei ole vielä 'valmis'! Vai enkö itse vielä ole valmis? Mihin?

Nouskaa..... ja nostakaa itsenne. Näyttäytykää itsenänne, alastomina totuuksina itsestänne. Alastomuus on kauneus, rikkaus, puhtaus, viattomuus.
 
Uskallusta olla alaston, pieni siemen josta kasvaa suuri puu. Ydin, joka näkee vaatteen taakse. Ystäväni, uskallatko sinä olla seurassani täysin ilman rihman kiertämää? Minäkin yritän...... ilman rihman kiertämää, alaston totuuteni.

Siemen, josta rihmastot alkavat kasvamaan syvälle maamme uumeniin luoden juuret, juuriston. Ja siellä juuristossa kohtaamme toisemme juurtemme kietoutuessa kauniisti yhdeksi ja samaksi juuristoksi jälleen. 

Ulkona ilma rauhoittui, vai rauhoittuiko? Salamaa, kirkas taivas, ja niin pimeää yhtä aikaa. Sadetta, ukkosta, ja ullakko.

Ja minä yhä odotan Sinua, vaikken sitä haluaisi enää myöntää. Olen paljas, olen riisuttu, olen yksinäinen jopa ilman Sinua. Haluan Sinut vaatteeksi itselleni, peittäen alastomuuteni Sinulla. Alaston totuuteni on se, että maailmassa on vaikea elää alastomana, vailla rihman kiertämää, kuka sellaista edes haluaisi kokea? Alastonta vartaloani kylmää täällä pohjoisen kylmässä viimassa ja pakkasessa jopa kesällä. Toivoa siis saan yhä paratiisisaareni auringon valon hyväilyistä kun ne vekkulisti kutittavat ihoani, säteet. Sädehtien timanttien lailla paljailla rinnoillani, vatsallani, jalkaterissä, kukan lehdissä. Puun lehdistöissä. Kuinka minä kaipaankaan paratiisisaareni lämpöön. Sinun kainaloosi ja turvaasi. Kuin kukan nuppu, joka odottaa aukeamistaan, muttei osaa tehdä sitä ilman Sinua. Toivoen ainoastaan sadetta, toivoen auringonpaistetta jota sinä sille antaisit, pienelle siemenelle, sille kukan nupulle. Aukea oi kaunis kukkanen. On tullut aikasi loistaa, ja kauneudellasi häikäistä kanssakulkijasi. 
 


Jälleen heräsi pieni ihminen, kuinka kaunis uni oli ollutkaan jälleen kerran. Vaikka eihän se edes ollutkaan uni. -On aikasi tullut jo, miksi et kiirehtisi? -Mutta hetkinen, kiirehtisi minne? -Kiirehtisi tekemään sitä mitä sydämesi niin kovin halajaa, etkö näe? -En oikein hyvin näe nyt, miksi? -Ja on jo halajanut pitkän aikaa. Siis lennä tyttöni, lennä! -Mutta mitä se halajaa oikeasti?

-Herätys, etkö sinä vieläkään herännyt, oi pieni ihminen?

Heräsin, ja sitten taas nukahdin. Ja taas heräsin, mutta missä olen nyt? Ja mitä ihmettä tarkoittaa tuo 'miksi et kiirehtisi'? Minne kummaan minun nyt tulisi kiirehtiä - jatkoi miettimistään pieni ihminen kiirehtimisistään, mutta ei löytänyt aivan vielä vastausta kysymykseen, vaikka vastaus oli jo luotuna sekin. Kiirehdin kiirehdin, ja kovaa vauhtia kiirehdinkin, mutta mitähän tässä kiirehditään taas, kun sormeni taas maratonille valmistautuvat. Kiireellä kirjoittamista, tarinan jatkamista, mutta paperi ammottaa tyhjyyttään, ja siltikin viivoja viivojen perään kuin tyhjästä ilmestyen - paperille. Minä lennän jälleen! Tuulta purjeisiin ja myötätuuleen. Kirjoittaminen on jälleen hauskaa!  

Ja kuin höyhenen kevyenä jatkoi matkaansa, tarinaan, yhä syvemmälle ja syvemmälle jälleen; niihin muisteloihin kaukaisuudesta, sinne missä muistot syntyvät.

Mutta missä muistot syntyvät? -Ei nyt, ei liian syvälliseen pohdintaan aikani riitä, koska matkani oli viemässä minua jälleen syvälle alitajuntani siimekseen. Viidakkoon, johon melkein jo eksyin, mutta ei aivan noin syvälle vielä. Missä muistot syntyvät? Voi apua, enhän minä sitä vielä edes ymmärrä. Jos minä elän loputtomasti, niin muistanko kaiken loputtomasti myös? Soluni, jotka muistavat kosketuksesi tämänkin elämäni ulottumattomuuksista. Sieltä kaukaisuudesta, ei lapsuudestani vaan toisenlaisesta lapsuudestani. Mistä ihminen sai alkunsa.