Valaistuminen

Ja niin se on, nyt pitäisi olla valaistunut olo kaikin puolin. Tien pientareet penkereineen käännetty nurin, uudet mullat vanhojen tilalle vaihdettu ja istutukset samoin. Tästäkö alkaa kasvavaan 'uusi' ihminen? Siemenestä suureksi. Matka, jossa ei sittemmin näyttänytkään olevan enää sitä päätä eikä häntää. Mutta miksi? Miksi matka ylipäätään? Kysymyksiä riittää, mutta onko riittävästi vastauksia ilmaan heiteltyihin kysymyksiin? Jos kysymys on jo itsessään vastaus, ja vastaus kysymys. Siispä kysynkin; miksi elämässä ei näytä olevan enää tolkun tolkkua? Kuten Peppikin laulussaan; kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Minä siis valaistuin! Varpaani välitkin puhdistin, kynsien alustoista puhumattakaan. Olen pieru, joka pääsi taivaan tuuliin, tai kala joka sukelsi merten syvyyksiin, lintukin joka vapaana lentää korkeuksiin, pilven reunalle istahtaen. Perhonen kuitenkin; niin hauras yhä, vaikka vahva kuin Peppi olisikin jo. Valaistunut! Jeeee....

Kun saa häntänsä kiinni, onkin jo päässä. Tien päässä, ihmisenkin päässä, aina jossakin päässä päättömällä taipaleella, jossa ei näytä olevan alkua eikä loppua. Eikä sitä päätä taikka häntää. Ei selitystä enää millekään. Asiat 'vain' tapahtuvat. Miksi?

-valaistunut?

Ajatus ei kulje. Päässä surraa kuin hyttyset inisten. Olo on kevyt ja epätodellinen. Rinnakkaistodellisuudet, jotka yhäkin pitävät vahvasti otteessaan. Happea haukkoen kalana kuivalla maalla, ja hengitystään pidättäen merten syvyyksissä; riittääkö ilma? Riittääkö vesi? Riittääkö mikään enää? Antaako aurinko riittävästi valoaan? Maa satoaan? Tuikkivatko tähdet? Valaiseeko kuu pimeää yötä ja sen kulkijaa? Jos on jo kaiken nähnyt ja kokenut? Ja riittäkö happi?

Riitänkö?

-mille?

No vaikka taas sille 'ei millekään', mutta riitänkö?

-minä sanoisin että riittää jo

Mutta kun ei riitä. Ymmärrätkö?

-no en!

Olen kuin valaistunut hölmö, joka on jo niin pimeä ettei mitään tolkkua siinäkään. Kehoni reakoi yhä, mutta muutoin pihalla kuin lumiukko. Ihmiset tuntuvat kaukaisilta, ja peli mitättömältä... elämä, joksi sitä kutsumme. 
Ei siteen sidettä jäljellä, vaiko sittenkin?

-veit varpaat suustani; ei tolkun tolkkua ;)....

Pimeä, joka ei osaa lentää eikä sukeltaa enää, ei vain voi, jatkaa olemista ainoastaan virran viettelemänä matkalla... yhäkin sinne 'ei minnekäänkö'? Hyvää matkaa yhäkin itselleni toivotellen....

-kerro kuulumisiasi aina välillä....

Kun tie ei näytä viettävänkään enää suuntaan eikä toiseen, ei ylös eikä alaspäin, tai sisään... ulos. Paikallani oloa, pysähtymistä ja samalla juoksukilpaa kuin ollen matkalla juurikin sinne jonnekin ei minnekään. Kun aikaa ei enää ole, vain hassua puurtamista päivästä toiseen, vaikkei sekään enää siltä tunnu; puurtamiselta. Oleminen jääden jäljelle ei missään, ja kuitenkin aina jossakin jollakin tapaa. Täällä. Kun pitäisikin jo tietää kaikesta se kaikki.

-jaa

Tyhjyyden ja sanoisinko täyden yhtyminen kajastaa, siellä jossakin. Jing ja jang fyysistyen. Vai näenkö pelkän kangastuksen? Sehän se olikin. Sekin. Jippii..... 

-jaahans

Ulkosalla kova pauke korviini kantautuen; pienet pojat siellä nalleinensa. Nalliko vai nalle? Ja ryske jatkuu. Työmaakin tuossa aivan takapihalla, kun uutta asutusta pukkaa. Ja kuin minä siitäkään enää... Ja kuitenkin piittaan; rikkovat hiljaisuuden, työmiehet. Takapihallani. Olla olemista yhäkin vain, ja ihmettelyä miksi joku enää täällä kehtaa mitään tehdä... vehtaa. Miksi? Miksi näitä asioita jatkamme, teemme, olemme? Kun on valaistunut, on kuin se pieru joka haihtuu taivaan tuuliin ajallaan. Joskus.

-pieru? Valaistunut?

Pieru. Olen pieru, ja vaikka vanha sellainen. Vanha pieru. Mutta on kivaa olla pieru, aikansa haisee, ja on sitten poissa.

-poissa?

No niin, enhän minä sitäkään aivan noin tietenkään tarkoittanut, ettäkö joku haihtuisi taivaan tuuliin kadoten kokonaan olemasta, paitsi valaistunut *viheltelyä*. Sekin vain sitä muodonmuutosta kaikki tyynni; aina jossakin jollakin tavoin. Mutta pieru ei lakkaa ihmetyttämästä minuakaan.

-mikä siinä pierussa niin ihmettyttää? *onpas siinä kummallinen valaistunut jo suorastaan*

Kuinka se paineella tulee ja menee... se kai, ja mitä siitä muodostuu lopuiltaan. Vaikka se. Enhän minä sitäkään oikein enää tiedä mikä missäkin jaksaa ihmetyttää, kunhan jostakin yritän jutun juurtani jatkaa. Tästäkin, vaikkapa vain väittämällä sellaistakin, ettei valaistuneen tarvitse enää, hmm.... olla?

-ja taas juureen päästen? ....ei tarvitse 'olla'? 

Katsos kun ne juuret ovat tärkeät kasvaessamme siemenestäkin suureksi. Luulisi sen jo sinunkin tietävän. Kuinka mikään ilman juuria olisikaan mahdollista? Mistä saisin siis juuret? Vaiko yhäkin ne siivet? Vahvat kuin peruskalliomme, punoen juurensa......

-kohtahan tässä jo suorastaan valaistuu.... jatka

Jatkan kun jyrisee seuraavan kerran ;). Pieru. Vaikenee soitto enkelten, hiljenee laulu kuoropoikien. Lakkaa soitanto pajupillini, kanteleenikin samalla vaientaen. Viulullani jatkan kuitenkin soraäänin somein.

Kun olet jo niin valaistunut, ettei pimeämpää siitäkään voi enää olla. Olet kaikki, etkä mitään. Polku. Olet Yksi yksin joukossa yksinäisten. Yhdessä kuitenkin, vaikka yksin olisitkin.

Juuret. Ja niin alkoivat kasvamaan juuret syvälle maahan. Siihen loppui tarina, josta se alkoikin. Ja siitä alkoi tarina, johon se loppuikin. Alfa ja Omega; kaiken alku ja loppu. Minun polkuni.