Punaparta, vanha ukki.

Valkoinen parta, valkoinen viitta, valkoinen tukkakin. Sellainen on tämän jouluni joulupukki. Valkoisella hevosella ratsastaen pilvienkin harjalla, tukka tuulessa hulmuten. Suuri kokoinen, lempeä luonteinen....

Luovuuden Syntymä 


Ensimmäinen viesti, jonka kirjoitan tulee Ilosta, ilosta elämää ja sen suomaa syntymää - aina uudelleen ja uudelleen - kohtaan. Kuinka kapean tunnelin lävitse joutuu lapsikin kulkemaan syntyessään maailmaan. Uusi, vanha sielu. Uusi ihminen, uusi vauva. Se ahdistus, ja puristus, sellainen kipeäkin syntymä. Sitä on siis syntyä sieluna ihmiskehoon aina uudelleen ja uudelleenkin; kipeää, ahdistavaa, puristavaa. Itkettävää. Surullistakin tavallaan, kun joutuukin luopumaan siitä kohdun ihanasta lämmöstä ja turvasta, sielun vapauden tunteesta, siitä rajattomuudesta. Vapaudesta, jota ei voitu raameihin koskaan laittaakaan. Rajattomuuttammekaan. Erkanemista hetkeksi siitä sielujemme ikuisesta, yhteisestä tanssistamme, ollen kuitenkin sielujemme yhteistä tanssia. Kevyttä, raikastakin. Hentoa, ja niin herkkää. Kaunista katseltavaa.

Kuinka avuton pieni lapsi synnyttyään on. Pieni aukile päälaellakin pitämässä kiinni ikuisuudessa, Jumalassa; siinä kodin lämmössä. Meissä. Pieni hento ote, mutta kuitenkin niin vahva. Side kiinni Elämään. Ja kuinka se kaikki matkalla muuttuukaan, aukileen kiinni mentyä vaivumme yhä syvemmälle ja syvemmälle uuteen uneemme. Uneen, jota päätimme tulla seuraavaksi katsomaan. Elämä, yhtenä monien joukossa. Elämänä Elämässä vain, tai unena unessa. Tämäkin. Kuinka samealta ja unenomaiselta kaikki näyttääkään taas vaihteeksi. Ihmiset, kuin robotit, menettäneet kosketuksensa siihen syvimpään, kalleimpaansa. Omaan sydämeensä. Sieluun. Puhtaaseen Iloon, Onneen, Rakkauteen.
Ja sellaiseen elämäänkö syntyy uusi vauvakin? Vai, millaiseen? Kenties kuitenkin ihanaan ja iloiseen. Onneen ja autuuteen. Puhtaaseen Rakkauteen.... sinne synnyin juuri.... Sinä? 

Kun unesta tuleekin totisinta totta jälleen. Kaunista elämää. Iloista Olemista. Luovaa tanssiamme. Yhteistä aivan uuttakin tarinaa. 

Minä muistan elämiäni; kohtia elämistäni. Ne haluan tallentaa ikuisiksi ajoiksi sydämeeni; hetket, jotka satuttivat minua silloin. Ne eivät kenties näyttäydy niinä kaikkein kauneimpina, ja parhaimpina paloina elämästäni, mutta ollen kokemuksena kullankin arvoisia matkalla ymmärrykseen. Ja matkalle maan ääriin. Kuin pieni lintu pesineen, vanhassa tuohirepussani niitä mukanani kuljetan. Iloisia, surullisia elämieni muistoja. Kuinka kaunista kaikki lopulta onkaan, kun sitä oikein silmin osaa katsoa. Mukanani kulkien muistot matkalle maan ääriin....

Ikuisuuteen. Alkavaan tuhatvuotiseen valtakuntaammekin päällämme maan, uuteen aikaan. Sitäkö? Kuinka kauan me jaksoimme uskoa ja luottaa.

Ja taistella. Oppia, sekä hyväksyä. Kuin unemmekin yön jäljiltä, niin helposti kuitenkin unohtuen. Aina uudestaan ja uudestaan jaksoimme herätä uuteen aamuun; auringonpaisteeseen tai vesisateeseen, lumimyräkkään tai kirpeään pakkaseen. Kuinka siis selittää elämää, kun sitä ei voi koskaan kukaan ihmissielu täysin ymmärtää. Tätä untammekaan. Tai tätä kaunista todellisuutta. Paljon voi ymmärtää, mutta ihmismielellä katsottuna kaikki asiat puristuvat aivan liian kapea-alaisiksi kuitenkin, ja lopuiltaan. Hetken voi sieluna olla muissa ulottuvuuksissa kerrallaan, mutta näissä tiheyksissä mahdotonta jatkaa fyysistä elämäänsä pelkkänä sielunakaan. En minä pystynyt ainakaan. Ja taas pystyykin. Elämä on hassua. Kummallista. Outoa. Hiljaista. Melua. Tyhjyydessä, joka on täysi. 

Ruma, kaunis elämäni. Minä. Tällaisenaan. Aukirevittynä, umpeen kurottuna. Kuolleena elävänä. Elävänä haudattuna. Tyhjänäkin, vielä..... jotenkin. Täyttyessänsä taas....

Hassua, hetkittäin tuntuu että kaikki ympärillä oleva on kuollut pois. Kun on itse elävä, kuolee kaikki ympärilläni pois, kuihtuu pois. Kun puolestaan on itse kuollut, näyttää ympärillä olevankin elävää elämää. Kadotin yhteyteni ykseyteemme niin maan päällä kuin taivaissa..... tunne piinaa yhä mua. Hetkittäin. Ensin kuolleena elävä, sitten elävänäkin elävä kunnes elävänä kuolitkin jälleen... kö? Entä nyt? Missä siis olemme nyt?

Jos emme ole siellä, emmekä oikein täälläkään, niin missä sitten? 

Synnytyskanavassa oloa.

Jänniä tuntemuksia läpikäydä nämäkin. Mutta kysynpähän vain, että monettako kertaa?!

Kenenköhän syntymää sitä taas todisteltiinkaan lopuiltaan.....

LUOVUUDEN!


Tyhjyyden kautta on kulkeva tie syntymään. Kaiken uuden......